Tänäkin vuonna olemme lukeneet paljon ja pitäneet kokouksemme Korona-pandemian rajoitusten sallimissa rajoissa: etänä Teams-alustalla, kesällä Kolmiopuistossa turvavälien rajoissa ja syksystä lähtien viinikellarissa.
Bokborg-kokoukset ovat aina, paikasta riippumatta, täynnä yhteistä innostusta kirjallisuuteen, siis kaikenlaiseen kirjallisuuteen. Ideamme on pitää tuntumaa moneen lajiin, nauttia hyvistä kirjoista, kuuluivatpa mihin genreen hyvänsä.
Tässä Bokbor-arvioita lukukokemuksistamme tältä vuodelta:
John Williams, Stoner, Kokonaispisteet : 8+
Stoner oli herkkävireinen tarina vilpittömästä ja rehellisestä miehestä, joka ei päässyt onnesta osalliseksi. Liian kilttinä miehenä hän oli täysin muiden vietävänä.
Kerronnan rauhallisuus ja johdonmukainen koruttomuus sopii tarinaan mutta se jättää henkilöt etäisiksi. Heidän elämänsä piirtyy värittömänä ja valjuna.
Tapahtumaympäristöjä kuvaillaan hyvin vähän, alussa ei lainkaan.
Päähenkilö, introvertti Stoner, kuvaillaan tapahtumien kautta. Suojaa sisintään, ei pohdi eikä selittele tekemisiään tai tekemättä jättämisiään. Tosin ei kirjassa kenenkäään muunkaan henkilökohtaisia syviä tunteita sanoiteta. Kyse on myös aikansa ilmapiiiristä: omia pyykkejä ei pesty julkisesti.
Tunteet oli opittu kuvaamaan vain runoissa ja soneteissa. Siksi Archen Sloanen lukemana Shekespearen sonetti niin järisytti Stonerin mieltä.
Akateemisessa elämässä Stonerin toimintaa leimasi aito rakkaus ja samalla tinkimättömyys vuosisatojen takaiseen kirjallisuuteen, jonka tulkinnasta hän ei esim. kuulustelutilanteessa ollut valmis tinkimään milliäkään.
Kateus ja vallankäyttö yliopistopiireissä oli tuttua ja uskottavaa.
Stoner tyytyi elämäänsä kirjallisuuden varassa, vaikka niin moni muu asia hänellä elämässä epäonnistuikin.
Vaikkei kirja ollut wau-elämys, oli se kiinostavan epäamerikkalainen oodi keskinkertaisuudelle, tasaiselle elämälle, josta loisto puuttuu. Jatkuvan paneutumisen ja uurastuksen eetos.
Lyhyt, avioliittonsa ulkopuolinen, rakkaustarina oli kuin Saharaan eksyneen virkistävä lepohetki keitaalla palmun varjossa.
Lopun kuvauksessa oli äärimmäisen kaunista. Viimeisenä hetkenä kädessä oli vaimon käden sijaan oma kirja. Kiteytys Stonerin elämästä. Kirjallisuus oli ollut hänen ainoa luotettava ystävänsä – sielun dynamo – joka oli pitänyt hänet elämässä kiinni ja seurannut läpi elämän kaikkien pettymysten rinnalla.
Jokaista kirja ei sytyttänyt. Yhden ihmisen elämäntarina, muttamiksi juuri se piti kertoa?
Raportoiva ja tylsä kerronta oli kontrastina itse tarinaan ja siksi vieläkin häiritsevämpi.
Anni Kytöaho, Margarita, Kokonaispisteet 9,5
Kirja vei mukanaan, vaikka alku tai sen henkilögalleria tuntui ehkä hankalaksi hahmottaa.
Ensimmäinen luku oli merkittävin koko juonen kannalta. Juonen, jossa matkan varrella oli yllättäviä ja ovelia käänteitä. Joidenkin yksityiskohtien todenmukaisuutta piti hakea historian tiedoista tai palata aiemmin lukemaansa.
Kerronnan rakenne taidokasta ja tarinoiltaan toden tuntuista. Mestarillisesti käytetty suomenkieltä ja sanoja. Ne ja ilmaisutavat sopivat hyvin 40- 50-lukujen henkeen.
Neljän henkilön tarinat, jotka nivoutuivat yhteen, koettiin myös välikappaleina kirjan tärkeämmille viesteille: pasifismille, luonnon- ja vesiensuojelulle, joka tuli kerrottua raakun tarinassa.
Vertauskuvallisuus ja symboliikka kirjassa mukana vahvasti. Luontokuvaus upeaa, metsän ja erityisesti veden merkitys kirjailijalle tarkeitä.
Senniä ei kerrottu, vaan hänen luontonsa näytettiin. Sennin luonne = raakun luonne.
Kytöahossa voi sanoa olevan nykyajassa elävän kansalliskirjailijan piirteitä.
Delia Owens, Suon villi laulu, Kokonaispisteet 9+
Kaikille löytyi kirjasta jotain, mistä piti, muutamat hurmaantuivat kokonaisuuteen, oli maaginen.
Luonnon kuvausta ihailtiin. Vaikkei tiennyt marskimaata mitään, se avautui silmien eteen aivan oikeanlaisena jopa maalauksellisina maisemina. Kuvaus oli runollista ja samalla harvinaisen, jopa tieteellisen, tarkkaa.
Kerronnan rauhallisuutta arveltiin yhdeksi syyksi, tässä ajassa, kirjan menestykseen. Kun sen oli ahminut pikavauhtia kuulemalla tai lukemalla, se myös haluttiin omaan kirjahyllyyn tai muuten luettavksi uudelleen, viipyillen.
Osalle kirjan pikkutytön eläminen ja pärjääminen yksin marskimaalla oli epäuskottavaa ja liian amerikkalaista potaskaa. Selviytymistarinan uskottavuus jakoi mielipiteitä. Osa ei uskonut, toisille se ei noussut tärkeäksi tai sitä pidettiin mahdollisena. Rämelikan oveluutta ja mukautumista luontoon ihailtiin.
Murhamysteeri kulki mukana mutta oikeudenkäynti oli tarinan tylsin jakso.
Kirjan loppuratkaisu sai suitsutusta, teki tarinalle hyvää.
Yksilön ja yhteisön moraalia käsitellään läpi tarinan. Laumakäyttäytyminen, poikkeavuuksien torjunta, perheväkivalta. Niitä tarkastellaan ja hahmotetaan muiden eläinlajien toimintamalleja vasten.
Vaikka kirjaa kaikki kehuivatkin, niin jotkut totesivat sen olevan enemmän hyvää viihdettä kuin sisältävän korkeampia kirjallisia arvoja.
Eletään aikaa, jolloin eläimet ja ihmisetkin ovat naaraita tai koiraita, kirjassa ei tunneta monisukupuolisuutta.
Mustaa jäätä, Anne Vuori-Kemilä, Kokonaispisteet 6-
Bokborg oli harvinaisen yksimielinen: Kirja koettiin synkkänä, tylsänä ja kaikki kirjan henkilöt epäonnistujina. Solveigin laulun kaltaista rujoutta.
Kirjailijalla oli pyrkimys herättää lukijassa empatiaa ja ymmärrystä poikkeavia ihmisiä kohtaan, mutta ei päässyt päämääräänsä. Vaikka päähenkilöt puhuvat omalla äänellään, he jäävät kuitenkin etäisiksi.
Traagisuus tuli esiin.
Tehdasyhteisön elämää kuvattu alussa alakoululaisen elämän kautta, lyhyillä lauseilla siitä piirtyy arkisen tyly kuva.
Emmi Itäranta, Kuunpäivän kirjeet, Kokonaispisteet 8
Kaikki ihailivat tekstin runollisuutta, pisteistä riippumatta, oli soljuvaa ja vei avaruudelliseen, nautinnolliseen hiljaisuuteen ja autiuden tunteeseen.
Hidas eteneminen antoi tilaisuuden joko kellua pehmeästi tilassa tai aikaa pohtia tekstin mielekkyyttä.
Vaikka sanat ja teksti olivat kaunista, oltiin tekemisissä uhkaavan aiheen kanssa.
Tekstiin keskittyminen vaati tiettyä mielentilaa. Kokonaisuus kuitenkin tyydytti useita, joko sellaisenaan tai tekstin runollisuuden ansiosta, sadunkin muotoon mennen.
Samanismi kiinnosti mutta tarkoitus ei ihan auennut eikä selvästi myöskään se, mihin koko kirjalla pyrittiin. Kirjavia oletuksia tarkoituksesta esitettiin.
Ristiriidat joko miellettiin osaksi tarinaa tai ne häiritsivät.
Rakkauskertomus tarinassa oli kuin allegoria: Vastakohdat aurinko ja lumi kohtaavat ja syövät toisensa pois, tämä voima olisi kenties alku uudelle maailmalle.
Avujensa ansiosta ja puutteistaan huolimatta kirjasta ja sen teemoista heräsi kiinnostava keskustelu.
Pohdintoja – teemoja:
Ihmisen luontosuhde, ympäristökatastrofi, terrorismi
Pako avaruuteen mietitytti, miksei kaikella sillä teknologialla korjattu tilannetta maapallolla.
Planeetta parantaa itsensä, ihminen on vain kuin syöpä, joka täytyy hävittää: ollanko me ihmiset näin tyhmiä, että pakenisimme keinotodellisuuksiin.
Kirjassa, sen hylätyssä maassa, suurempaa pahaaoloa aiheuttivat sen alistavat valtarakenteet, kuin maan saastunut luonto.
Tulevaisuden uhkakuva, kun ihminen menettää yhteyden itseensä, niin sairastuu.
Perheen osuus ei tule mitenkään esiin, sinkkuelämällä eletään.
”Mikään ei ole kiellettyä mutta kaikella on seurauksensa”, oli parantajaopettajan neuvo oppilaalleen Lumille.
Kokonaispisteet kuudelta arvostelijalta 8
Pois jäivät arvostelut niiltä, jotka eivät päässeet ollenkaan sisään kirjaan.
Karin Smirnoff, Lähdin veljen luo, Kokonaispisteet 8,5
Rakenne oli mietitty ja hallittu. Koruton kirjoitustapa istui hyvin karuun tarinaan, jossa kurjuudella ei kuitenkaan mässäilty, vaan se tuotiin esiin lakonisesti ja jopa arkisesti. Kuvattiin väkivalllan peritymistä sukupolvelta toiselle.
Näissä Lappiin sijoittuvissa kirjoissa, oltiinpa Ruotsin tai Suomen puolella, on yhteistä elämän rosoa. Tarinan juonessa oli jotain tuttua, kuin elementtejä ’Maa on syntinen laulu’sta: Pohjoisen maaseutu, insesti, viinan kirot ja raskas uskonnollisuus.
Henkilöt ja tapahtumat olivat uskottavia mutta vähempikin olisi riittänyt. Ehkä elementtejä oli runsaasti tulossa olevaa TV-sarjaa varten.
Luonnon ja metsästyksen kuvaukset olivat aidon ja itsekoetun tuntuisia.
Kaikki pitivät kirjasta.
Sen lukeneille kyläläisten nimien kirjoittaminen yhteen pienellä ja pilkkujen poisjättäminen ihastutti tai riepoi.
Juhani Karila, Pienen hauen pyydystys, Pisteitä kirja keräsi 10-
Kirja oli täydellinen yllätys. Poikkeuksellista, että palkittu ja erinomaiset pisteet saanut kirja, voidaan kokea ’riemastuttavaksi’ ja sitä lukiessa on naurettu ääneen. Harvoin yhdistyy tarkkanäköinen tilannekomiikka, ihmiskuvausten lempeä ironia näin taiturilliseen kirjalliseen ilmaisuun.
Tarinan hulvaton sekoitus realistisuutta ja mystiikkaa on tuotu tähän päivään.
Lappilaiset suhtautuvat hötkyilemättä peijooneihin, meteleihin, näkkiin ja muihin luontokappaleisiin ja elävät yhteiselämäänsä niiden kera luontevasti Lapin maisemissa.
Dialogi on juurevaa, aidon oloista ja koska kirjailija on kotoisin Itä-Lapista, hän osaa viedä lukijansa siihen luontoon niin, että korvissa ihan kuulee, kun saapas lurpsahtaa löysään suohon.
Tämän ensiksi näkyvän tason alta löytyy kasvutarina lapsuudesta aikuisuuteen ja tien löytäminen ulos syyllisyyden tunnosta. Ylikonstaapeli Janatuisen kautta kirjailija käsittelee taustalla, osoittelematta, myös nykykaupunkilaisen luontosuhdetta.
Anneli Kanto, Rottien pyhimys, Kokonaispisteet 8,5
Rakenteeltaan selkeä, helppolukuinen kirja, jossa kerronta konstailematonta mutta kieli värikästä ja rikkaan omaleimaista. Oudot vanhat sanat, sanonnat kiroiluineen mehevöittivät tekstiä. ”Voihan siansaparo!”
Fiktiivinen tarina sijoittuu yhteen kesään 1500-luvulle, Hattulan Pyhän Ristin kirkon seinämaalausten ympärille.
Kirjailija on perehtynyt ihailtavan hyvin niin tuon ajan kirkkomaalaustekniikkaan, elämäntapaan, kuin kieleenkin.
Kirjan välittämä kuva yhteiskunnallisesta hierarkiasta, vallankäytön tavoista
ja ihmisten arjesta tuntuu uskottavalta.
Maalareiden, kuviin liittyviät teologiset pohdinnat avaavat ajan ihmisten maailmankuvaa.
Tarinan Pelliina on herkästi kuvattu ja hänen kasvutarinansa on uskottava. Juonen jännittävät käänteet lisäsivät tarinan kiinnostavuutta.
Toisaalta tarinassa on psykologinen taso. Kun tarina on etäytetty nykyajasta, niin ihmisluontoa pystyy kuvaamaan niin, ettei aiheuta lukijassa torjuntaa, alleviivaamatta, että samat luonnevariaatiot ovat ja toimivat, sivistyksen viitta suojanaan, edelleen yhteisöissämme, niin kirkossa kuin sen ulkopuolellakin.
Lukijan suhde raamattuun ja uskontoon voi vaikuttaa, pitääkö kirjasta vai ei.
Vaikka ei olisikaan historiallisten romaanien harras ystävä, niin Rottien Pyhimys kannattaa silti lukea.
